to 18.10.2012, Xiamen
Maanantaina kello 13 alkoi matkamme Jyväskylästä Kiinan Xiameniin. Turvaistuimella varustettu tilataksi saapui täsmällisesti noutamaan meitä Kukkumäestä Tikkakosken lentokentälle. Matkatavaroita meillä oli lähes täysi sallittu määrä, joten voinette kuvitella, että touhussa tuli hiki jo ennen kuin pääsimme pois Jyväskylästä. Mukaan tuli neljä suurta ruumaan menevää laukkua plus rataslaukku, neljä käsimatkatavaralaukkua ja Valo-vauvan turvakaukalo; aika paljon kahden kannettavaksi. Niin ja sen lisäksi oli kannettava tietysti Valoa, Onni osaa onneksi jo itsekin kävellä, ja jaksoipa kantaa omaa laukkuaankin hetkisen.
Ensimmäinen etappi Helsinki-Vantaalle sujui hyvin. Valo otti rennosti ja nukahti heti kun päästiin ilmaan, eikä herännyt ennen kuin irrotin kaukaloa irti koneesta Helsinki-Vantaalla. Helsingissä olikin sitten leikkipaikalla niin kivaa, että meinasimme unohtua sinne. Onni nostikin metakan, kun olisi halunnut mieluummin jäädä pelaamaan autopeliä kuin nousta koneeseen (viimeisenä, totta kai). Siinä portilla sitten juuri kun boarding- teksti vaihdetaan final call – tekstiin on loistava hetki menettää kävelykykynsä ja itkeä autopelin perään. Valo matkusti taas melko rennolla otteella, nukahti kun rullattiin kiitotielle. Turvakaukalo oli mainio, sen sai tosi tukevasti kiinni pelkällä lantiovyölläkin, ja oli tuttu paikka köllötellä. Toki muutaman tunnin päästä alkoi Valonkin paikat puutua, ja halusi pomppuharjoituksia tekemään. Onni sai unen päästä kiinni puolivälissä lentoa, Elma ja minä jäimme täysin unetta. Niinpä Beijingin kentälle saapui uupunut perhe.
Beijingissä jouduimme tullaamaan kaikki matkatavaramme, ja jouduin herättämään rintarepussa uneksivan Valon tullimiesten vaatimuksesta. Jostain syystä minun piti kulkea metallinpaljastimesta Valo sylissä eikä repussa, ja sen enempää aihe ei heitä kiinnostanut. Kantoreppuakaan ei tutkittu. Vauvanruokapurkit sen sijaan olivat niin ihmeellisiä, että ne meinasivat unohtua tullimiehen pyöriteltäväksi.
Suureksi hämmästykseksemme töykeä virkailija hyväksyi mukisematta selityksemme siitä, että ylimääräinen laukkumme sisältää rattaat, ja tsekkasi kaikki laukkumme koneeseen. Olimme yrittäneet henkisesti varautua ylipainomaksuihin ja tiskiltä toiselle juoksemiseen leimojen perässä, joten jos olisimme olleet yhtään pirteämpiä, olisimme varmasti hyppineet riemusta. Beijingin kenttä oli avara ja moderni ja jopa siisti. Jopa vaipanvaihtohuoneita oli siellä täällä, vaikka eipä niistä silti lämmintä vettä löytynyt, onneksi sentään sitä kylmää tuli, tosin aina vaan puoli desiä kerrallaan. Ehkä kiinalaisvauvojen pyllyt on mitoitettu hieman pienemmälle vedenkulutukselle.
Tunsin tosiaankin tulleeni Kiinaan siinä vaiheessa, kun menimme ravintolaan ja ohjattuaan meidät pöytään tarjoilija hävisi, ja huomasimme koko henkilökunnan kokkeineen kaikkineen vallanneen yhden kulmauksen. Heillä oli ruokatauko, eikä asiakkaille tietenkään voinut asiasta kertoa!
Beijingissä aika kului mukavasti lasten leikkipaikalla, ja Onnin väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan. Vajaan viiden tunnin odottelun päästä pääsimme lähtemään viimeiselle etapille, kohti Xiamenia. Valon turvakaukalo herätti sen verran ihmetystä, että luikahdin sen kanssa koneeseen, enkä antanut lentoemoille mahdollisuutta kysyä saatika kyseenalaistaa sen mukaan tuloa. Lentoemoa kaukalo ihmetytti kaukalo kuitenki sen verran, että toi kollegansa stuertin kotsomaan, voiko moista sallia heidän lennolleen. Stuertti kiskaisi kaukalosta, ja näytti peukkua, että hào. Koneessa ei edes tuotu lasten vyötä saatika pelastusliiviä. Siinä olisi ollut aika vaikea perustella sitä, miksei turvakaukaloa voisi turvallisuussyistä ottaaa koneeseen.