Käytiin tänään rannalla leikkimässä ystäviemme kanssa. Positiivinen yllätys, en ole ikinä nähnyt niin puhdasta hiekkarantaa Kiinassa! En tiedä pitäisikö tässä huolestua omasta sopeutumisesta, kun automatkailu ei täällä enää niin järkyttävästi pelota. Vielä kuukausi sitten vältimme autolla matkustamista täällä, koska eihän täällä mitään lastenistuimia autoissa ole,  ja vaikka Valolle on turvakaukalo mukana, siitä ei kauheasti ole autossa iloa, kun ei ole turvavöitäkään. Lapset syliin siis ja toivotaan parasta. Kärryilymatkan säteellä olevat paikat on kyllä jo niin koluttu, että reviirin laajentaminen on tuonut taas vähän piristystä elämään. Ylihuomiseksi ollaan suunniteltu reissua mansikkafarmille 😀 Harvoin syödään niin paljon tuoreita mansikoita kuin nyt täällä, ja vielä tammikuussa!

Ei näkynyt Elvi-tätiä HongKongissa. Meillä oli kyllä muuten oikein mukavaa. Aurinko paistoi lämpimästi, ja Victoria Peakiltä löytyi loistava lasten leikkipaikka. Suomenkielisiä ikätovereitakin löytyi, mutta valitettavasti pari päivää ei oikein tahdo riittää kaikkeen. Kerrankin oltiin oikeita turisteja ja olipa kyllä mukavaa!

Kiitokset vielä Villelle ja terkkuja sun lapsille 😀

tänä vuonna uusi vuosi tuli aikaisin. Odottelemme tietoa siitä, milloin kotiinpaluu on edessä. Sen verran tiedämme, että 10.1. on täältä lähdettävä, mutta siitä ei ole vielä varmuutta lähdemmekö HongKongin kautta Suomeen, vai käymmekö vain siellä uusimassa viisumimme. En ole uskaltanut vielä ajatella kumpi vaihtoehto on enemmän mieleen, ettei sitten tartte pettyä. HongKongissa olisi kiva kuitenkin pitkästä aikaa käydä ja näyttää pojillekin, missä äiti on opiskellut.

tovi vierähtänyt viime päivityksestä. Se ei suinkaan johdu siitä, etteikö asiaa olisi ollut, mutta huomasin että päässä pyöri vain ajatuksia siitä, mikä täällä on pielessä tai ei toimi. Nyt kun meillä on oma koti, pääsemme helposti epäkohdilta karkuun ja tarvittaessa ihmisjoukoilta karkuun. Meidän talossa on suojaisa piha, ja naapurit ja naapureiden lapset alkavat olla jo niin tuttuja, että on mukavaa viettää aikaa pihalla.

Kyllähän täällä vieläkin jotkut asiat ottaa kovasti päähän, kuten jatkuva kailotus ja huuto ja joka paikkaan kuseskelu ja jatkuva valokuvaaminen. Pitäisi varmaan teettää käyntikortteja joissa pyydetään lähettämään otokset meille, niin olis meillä itellämmekin vähän turistikuvia ittestämme 🙂

On myös asioita, joita täältä varmasti kaipaamme. Tuore tofu ja soijamaito ja chilinuudelit esimerkiksi. Ja tuoreet appelsiinit ja jättimäinen telkkari ja koreankielinen karaokevehje ja puinen kylpyamme ja auringonvalo. Ja ehkäpä huomatuksi tulemiseen kuitenkin jollain tasolla on niin tottunut, että on palatessa tosi kummallista kun kukaan ei huutele perään ja ota kontaktia. Suomessahan voidaan leikkiä samalla leikkikentällä joka päivä ilman että kukaan tuntee tarvetta lähestyä edes verbaalisesti. Onni on innostunut numeroista, joten hissillä matkustaminen on tosi hienoa. Meidän hissi opettaa numeroita kertomalla aina missä kerroksessa ollaan. Kiinaksi tottakai! Puikoilla syömisenkin Onni on ottanut haltuun niin hyvin, että ei enää huoli haarukkaa. Puuron sentään pitkin hampain vetelee lusikalla, kun huomasi itsekin, että se on puikoilla hieman hankalaa.

Niin sitä maailmankuva muuttuu. Lista asioista, joita en olisi ikinä kuvitellut kaipaavani, kasvoi hotellissa päivä päivältä. Kaipasin pyykkikonetta, sillä pesulan jäljiltä vaatteemme ovat kuluneet lähes käyttökelvottomiksi. Kaipasin ruokapöytää jonka ääressä syödä. Kaipasin tiskikonetta, jotta voisimme yhdessä täyttää sen. Kaipaan naulakoita, kun ne on niin käteviä. Hotellissa pyyhkeet heitetään lattialle, jotta siivooja tajuaisi tuoda uudet. Yleensä niitä uusia oli silti aina kahdelle, enkä aina jaksanut soitella perään. Kaipasin sitä, että ei tarvitse joka kerta lähteä ravintolaan syömään sitä samaa ruokaa joka päivä. Kukapa olisi uskonut, että Onni syö Kiinassa vain shushia, pizzaa ja pillijugurttia? Ja Valo päivästä toiseen banaania ja friteerattua pastaa? Kuukausi friteerattua ruokaa, ja elimistö ei enää jaksa. Ai että kun ne omat pöperöt onkin herkullisia!

Onni totesi, että: ”äitistä on tullu pokki”. Äiti menee ravintolaan pokiksi, nyt pitää Onnin etsiä uusi äiti. Kun kysyin, kukas Onnille sitten laittaa ruokaa, vankkumattomalla logiikallaan hoksasi, että ”sitten uudestakin äitistä tulee pokki ja Onnin pitää taas etsiä uusi!”. Sovittiin, että oikea äiti saa jatkaa Onnille kokkaamista ja Onni saa auttaa.

Alun perin matkalle lähtöä suunnitellessa sanoin, että en lähde, ellemme pääse asuntoon. Varoaika oli työmaasihteerille liian lyhyt asunnon löytämiseen, joten taivuin ehdotukseen majailla alkuun hotellissa, jolloin voisimme yhdessä käydä kasomassa asuntoja. Olisihan se pitänyt arvata, että asiat eivät suju niin kuin luulisi. Hotellissa majaileminen alkoi jo kääntyä hotellissa asumisen puolelle, sillä punkkailimme siellä 5 viikkoa! Olo on nyt kyllä kuin ihmemiehellä konsanaan, kun sain neuvoteltua meille vuokrasopimuksen joka vihdoin meni projektiorganisaation hyväksynnästä läpi. Ei tainnut kirstunvartijoilla oikeasti olla käsitystä siitä, minkälaiset kustannukset meidän perheen hotelliasumisesta koituu, kun viime metreille asti kuvittelivat, että asuntomme tulee kalliimmaksi kuin 5 tähden hotellin sviitti :-). Pesulalasku yksinään oli tuolta ajalta 15,000 RMB.. siinä taisi kyllä olla vähän bonuksia jollekin.

Onnin rokoitesarja jäi kesken, kun tänne tulomme oli sen verran lennokas, että Hepatiittirokotteen ensimmäistä vahvistusta ei ehditty antaa ennen lähtöä. Siispä ei kun neuvolaan, Kiinalaiseen neuvolaan! Onneksi saimme butleriltamme apua järjestelyihin. Neljä käyntiä se vaati, nyt on rokoite sitten viimein saatu. Mahtaa neuvolassa olla hauskaa, kun viedään kiinankielinen neuvolakorttimme sinne kaikkine liitteineen. Leimoja piisaa!

Jotenkin sitä ajattelisi, että kun kyseessä on viiden tähden hotelli, niin sängyissä olisi patjat. No eipä vaiskaan, kun paras sänky on vissiin kasa tiiliskiviä. On oikeastaan tosi ihailtavaa, miten ihmiset täällä tuntuvat osaavan nukahtaa mihin vain: bussiin, penkille, kadulle… Koulutus tähän aloitetaan ilmeisen varhain, sillä kaupoista ei löydy patjaa lasten sänkyyn, kaikki vain pyörittelevät ihmeissään päätään ja tarjoavat pinnasuojia ja rimpsupeittoja. Se, että pinnasängyssä ei ole patjaa tarkoittaa konkreettisesti sitä, että pohja on tehty muutamasta karheasta lankusta, joiden päälle on nidottu kangas jossa on Nalle Puhin kuvia. Vauvat arvostavat kaiketi Puhia enemmän kuin hyviä unia. Meidän kahdeksankuisemme ei Puhille oikein ole lämmennyt, joten äiti on saanut lämmetä hotellin porukalle. Kolmen viikon hotellissa asumisen kunniaksi saimme tänään viimein patjan!

to 18.10.2012, Xiamen

Maanantaina kello 13 alkoi matkamme Jyväskylästä Kiinan Xiameniin. Turvaistuimella varustettu tilataksi saapui täsmällisesti noutamaan meitä Kukkumäestä Tikkakosken lentokentälle. Matkatavaroita meillä oli lähes täysi sallittu määrä, joten voinette kuvitella, että touhussa tuli hiki jo ennen kuin pääsimme pois Jyväskylästä. Mukaan tuli neljä suurta ruumaan menevää laukkua plus rataslaukku, neljä käsimatkatavaralaukkua ja Valo-vauvan turvakaukalo; aika paljon kahden kannettavaksi. Niin ja sen lisäksi oli kannettava tietysti Valoa, Onni osaa onneksi jo itsekin kävellä, ja jaksoipa kantaa omaa laukkuaankin hetkisen.

Ensimmäinen etappi Helsinki-Vantaalle sujui hyvin. Valo otti rennosti ja nukahti heti kun päästiin ilmaan, eikä herännyt ennen kuin irrotin kaukaloa irti koneesta Helsinki-Vantaalla. Helsingissä olikin sitten leikkipaikalla niin kivaa, että meinasimme unohtua sinne. Onni nostikin metakan, kun olisi halunnut mieluummin jäädä pelaamaan autopeliä kuin nousta koneeseen (viimeisenä, totta kai). Siinä portilla sitten juuri kun boarding- teksti vaihdetaan final call – tekstiin on loistava hetki menettää kävelykykynsä ja itkeä autopelin perään. Valo matkusti taas melko rennolla otteella, nukahti kun rullattiin kiitotielle. Turvakaukalo oli mainio, sen sai tosi tukevasti kiinni pelkällä lantiovyölläkin, ja oli tuttu paikka köllötellä. Toki muutaman tunnin päästä alkoi Valonkin paikat puutua, ja halusi pomppuharjoituksia tekemään. Onni sai unen päästä kiinni puolivälissä lentoa, Elma ja minä jäimme täysin unetta. Niinpä Beijingin kentälle saapui uupunut perhe.

Beijingissä jouduimme tullaamaan kaikki matkatavaramme, ja jouduin herättämään rintarepussa uneksivan Valon tullimiesten vaatimuksesta. Jostain syystä minun piti kulkea metallinpaljastimesta Valo sylissä eikä repussa, ja sen enempää aihe ei heitä kiinnostanut. Kantoreppuakaan ei tutkittu. Vauvanruokapurkit sen sijaan olivat niin ihmeellisiä, että ne meinasivat unohtua tullimiehen pyöriteltäväksi.

Suureksi hämmästykseksemme töykeä virkailija hyväksyi mukisematta selityksemme siitä, että ylimääräinen laukkumme sisältää rattaat, ja tsekkasi kaikki laukkumme koneeseen. Olimme yrittäneet henkisesti varautua ylipainomaksuihin ja tiskiltä toiselle juoksemiseen leimojen perässä, joten jos olisimme olleet yhtään pirteämpiä, olisimme varmasti hyppineet riemusta. Beijingin kenttä oli avara ja moderni ja jopa siisti. Jopa vaipanvaihtohuoneita oli siellä täällä, vaikka eipä niistä silti lämmintä vettä löytynyt, onneksi sentään sitä kylmää tuli, tosin aina vaan puoli desiä kerrallaan. Ehkä kiinalaisvauvojen pyllyt on mitoitettu hieman pienemmälle vedenkulutukselle.

Tunsin tosiaankin tulleeni Kiinaan siinä vaiheessa, kun menimme ravintolaan ja ohjattuaan meidät pöytään tarjoilija hävisi, ja huomasimme koko henkilökunnan kokkeineen kaikkineen vallanneen yhden kulmauksen. Heillä oli ruokatauko, eikä asiakkaille tietenkään voinut asiasta kertoa!

Beijingissä aika kului mukavasti lasten leikkipaikalla, ja Onnin väsymyksestä ei ollut enää tietoakaan. Vajaan viiden tunnin odottelun päästä pääsimme lähtemään viimeiselle etapille, kohti Xiamenia.  Valon turvakaukalo herätti sen verran ihmetystä, että luikahdin sen kanssa koneeseen, enkä antanut lentoemoille mahdollisuutta kysyä saatika kyseenalaistaa sen mukaan tuloa.  Lentoemoa kaukalo ihmetytti kaukalo kuitenki sen verran, että toi kollegansa stuertin kotsomaan, voiko moista sallia heidän lennolleen. Stuertti kiskaisi kaukalosta, ja näytti peukkua, että hào. Koneessa ei edes tuotu lasten vyötä saatika pelastusliiviä. Siinä olisi ollut aika vaikea perustella sitä, miksei turvakaukaloa voisi turvallisuussyistä ottaaa koneeseen.